Oivallettua elämän harhapoluista

Ei ole kiva oivaltaa. Ei erityisesti silloin, kun koko elämä tuntuu heittävän sen myötä kärrynpyörän ja jäävän päälaelleen. Olenhan toki merkkejä tulevasta aivomyrskystä nähnyt, mutta en arvannut, miten se vetäisi maton jalkojeni alta ja ajaisi mustalle alakulon tielle. Tällä viikolla minulla on ollut varsin karmea olo, maailma näyttää synkeältä ja lohduttomalta ja mitään en ole saanut aikaiseksi. Haluaisin vain nukkua murheeni pois.

Opiskelujeni suurin anti tähän mennessä on ollut oivallus, että olen väärällä alalla. Opintojeni kaikkein "tärkeimmät" (eli alaan liittyvimmät) opinnot ovat sellaisia, joista en ole vähäänkään kiinnostunut ja joihin en halua haaskata aikaani, koska en sellaisiin asioihin liittyviä töitä totisesti halua tehdä. Eivätkä sellaiset asiat todellakaan kuulu edes vahvuuksiini, vaan päinvastoin. Siispä olen opiskellut kaikkea mahdollista muuta, kun pitäähän vapaavalintaisetkin joskus suorittaa. Olen siis noudattanut "aloita jälkiruoasta, elämä on epävarma" -periaatetta, mutta ongelmani on se, että en halua syödä pääruokaa lainkaan. Se maistuu pahalta.

Olen sinnikkäästi yrittänyt löytää omaa tietäni valitsemallani alalla, mutta mitään valoa ei näy tunnelin päässä. Pian toivon, että siellä näkyisi edes juna, jotta edes jotain tapahtuisi. Mutta ei, elän töissä jonkun toisen elämää yhteiskunnan mieliksi ja kuihdun sisältä. On aivan käsittämätön ajatus, että voisin joskus tehdä töitä innostuneesti tuntien olevani hyvä ja tehokas. Nyt olen vain nurkkaan ajettu nolla, joka pakkosuorittaa.

Olen nähnyt myös merkkejä tulevasta asuinpaikkani suhteen. Olen kauhuissani ajatuksesta, kuinka pitkään olen jo asunut nykyisellä paikkakunnalla, jolle en ole sisimmässäni koskaan kotiutunut. Hyviäkin vuosia on ollut, sellaisia, joista olen kiitollinen, että olen ollut täällä, mutta aikansa kutakin. Nyt haluaisin vain kotiin, vaikka en tiedä, missä se voisi olla. Ei se kuitenkaan täällä ole.

Olen kadottanut itseni. Hukuttaudun massaan, johon en koe kuuluvani ja ahdistun yksinäisyyteni vuoksi. En pidä näkymästä kotini ikkunasta, se on rumaa, betonia. Silti maksan siitä käsittämätöntä hintaa, joka ei sekään silti ole alue huomioon ottaen mitenkään muka korkea. En pidä siitä, että täällä asumiseni vuoksi joudun myymään sieluni ja arvoni ja toimimaan siten kuin muut (yhteiskunta) haluaa minun toimivan ja elävän. (Entä minä, minun elämäni?) Olenhan nyt tehokas osa yhteiskuntaa, veronmaksaja, ahtaalle ajettu ja koppiinsa työnnetty, tiiviisti sullottu työmuurahainen, jota kukaan ei oikeastaan näe ja joka ei jaksa kuin hiljaa uikahtaa valituksen silloin tällöin.

Täällä vilisee ihmisiä, joita en edes kaipaa ympärilleni, en niin montaa. Metsä on aika lähellä, mutta se on kaupunkimetsä, ei oikea. En voi harrastaa rakkaita harrastuksiani, kun kaikkialle on niin pitkä matka. Rakkaat paikat ovat liian kaukana ja mielessäni niihin matkustaminen tuntuu tuskaiselta. Pitäisi päästä oikeasti matkaan. Täällä on niin kaukana melkein kaikesta tärkeästä.

Ihmisistä tuntuu huokuvan kopea kaupunkilaisuus. En saa täällä otetta keneenkään, kun kaikilla on niin kiire bisnesuskontoa toteuttaessaan. Kaupunkilaisarvot työntävät minut kauas kaikista, vaikka olen yrittänytkin olla sellainen kuin pitäisi. En vain omaa riittävän teräviä kyynärpäitä ja röyhkeyttä, jotta pääsisin mukaan. En jaksa myöskään kilpailla vellovassa massassa, jotta olisin jotain, tulisin esille, pääsisin toteuttamaan omia arvojani jonkin tärkeän asian hyväksi. En vain jaksa enää näytellä kaupunkilaisihmistä, kun se kieltää itseni, elämäni ja omat aidot ja tärkeät arvoni, jotka minulla ovat olleet pienestä pitäen. Unohdin ne vain hetkeksi, kriittiseksi hetkeksi, ja nyt olen eksynyt ja (melkein) yksin betonin keskellä.

Ympärilläni pitäisi puiden humista, olla rauha. Työni pitäisi innostaa minua, nostaa itsetuntoa, ei päinvastoin. Minun pitäisi osallistua toimintaan, joka toisi sosiaalisuutta elämääni.

Kauas on pitkä matka. Aarrekarttani valmistui, mutta se näyttää lohduttomalta: on niin paljon tehtävää, jos aion löytää elämäni ja se matka voi vaatia vaikeita valintoja. En ymmärrä, mistä saan revittyä voimia varsinkaan, kun mikä tahansa valinta vaatii kohtuuttomia luopumisia. Jos jään tänne suorittamaan arkea, jota jokaisen pitäisi "ilolla" suorittaa, luovun niin paljosta, että pelkään surun ja tuskan tappavan minut, kuihduttavan hitaasti ja varmaksi mitättömäksi kuoreksi. Jos taas olen rohkeampi ja lähden tuntemattomaan, minun pitäisi luopua taas eräistä erittäin tärkeistä asioista. Elämä on epäreilu.