Tuesday, January 20, 2009

Kokemuksia äänikirjasta

Flunssan pakottaman levon myötä hain kirjastosta äänikirjan: Täällä pohjantähden alla, ensimmäinen osa. En ole koskaan aiemmin kuunnellut äänikirjoja, mutta nyt halusin kokeilla: en millään enää sairastellessa jaksanut katsella jotain ja arvelin, että kuunteleminen voisi olla vaihteeksi hauskaa. Ehkä siinä samalla voisi hoitaa jotain pieniä, tylsiä askareita.

Olen edennyt kuuntelemisessani toisen CD-levyn puoliväliin (yhteensä levyjä on 24) ja kuunteleminen on ollut mukavaa. On jotenkin ihan erilainen kokemus kuunnella tarinaa sen sijaan, että sen näkee; oikeastaan minusta tuntuu, että äänikirjan kuunteleminen ja lukeminen ovat kaksi eri asiaa ja näin lukemista rakastavana en voisikaan kuvittelevani siirtyväni kokonaan äänikirjoihin. Vaihteluna ja kokemuksena tämä on kuitenkin ollut tosi kivaa!

Äänikirjan kuuntelemisen myötä huomaan kuitenkin olevani vahvasti "näkevä" ihminen. Olen toki opiskeluissanikin huomannut, että pelkkä kuunteleminen ei ole vahvuuteni, vaan tarvitsen myös näköön perustuvaa "tiedonsyöttöä", mikä toisaalta herättää minut pohtimaan, että olisikohan tämä osittain opittua? Olenhan kuitenkin katsellut liitutaulua ja powerpoint-esityksiä sekä lukenut ikäni. Pelkkään kuunteluun perustuvaa sisäistämistä minun ei ole juurikaan tarvinnut tehdä.

Huomaankin nyt selvästi, kuinka jotkut asiat äänikirjasta menevät ikään kuin vähän ohi. Eilen kuunnellessani lueteltiin iso liuta henkilöitä, jotka eivät enää muistu mieleen, ei juuri edes nimet. Kirjasta luettuna muistaisin paljon paremmin. Lisäksi yksityiskohdat voivat mennä helposti ohi, koska keskittymiskykyni ei ole niin hyvä, että olisin täysillä mukana joka lauseessa. Ajatukseni nimittäin helposti harhailevat, kun täytyy pelkästään kuunnella.

Pelkäänkin, että en pääsekään kunnolla syventymään kirjaan, vaan se lipuu korviini tasaisena, mutta mielenkiintoisena tarinana, josta kuitenkin uupuu syvyyttä, tunnetta ja mielikuvia. Toivottavasti näin ei kävisi, ehkä kuuntelemisen edetessä saan tarinasta ja kuuntelemisesta enemmän irti, kun opin ja saan kokemusta. Aika näyttää. Kuunteleminen on kuitenkin kivaa, ja tuskin tämä viimeiseksi äänikirjakseni jää.

3 comments:

Hillehallehulluäitiinsäontullu said...

Kirjat ovat alkujaan syntyneet ääneen luettavaksi. Niitä kierrätettiin lukuseuroissa ja perheissä. Tämä sosiaalinen tapa liittyi vähintään osittain kirjojen vähäiseen määrään. Niitä ei saanut joka niemestä ja notkelmasta eikä ainakaan nettikaupoista.

Romaanien yksinlukemisen alkaessa lukeminen nähtiin turmiollisena, ja naisten yksinlukemista pidettiin suoranaisena moraalisesti rappioittavana sairautena, josta käytettiin nimeä "lukuhimo". Muistaakseni etenkin brittiläiset tuotokset saivat osakseen syvää paheksuntaa.

Aiheeseen liittyen on olemassa mainio kirjakin nimeltään "Nödvändighet af LainaKirjasto": Modernin lukuhalun tulo Suomeen ja lukemisen instituutiot. Sitä voi soveltuvilta osin selailla, jos mieli tekee. Lukeminen ei ole itsestäänselvä asia sen enempää psykologisesti kuin yhteiskunnallisestikaan vaikka niin helposti kuvittelisi.

Äänikirja eroaa luettavasta tekstistä hitaudellaan. Sitä kuunnellessa on kytkettävä päälle hiljainen mieli ja mateleva ajatus. Muuten siitä menee paljon ohi. Äänikirja kuitenkin aktiivisesti kuunneltaessa jättää paljon enemmän muistijälkiä kuin luettu teksti. Luettua tekstiä voi harppoa ja sivuuttaa ainakin ajatuksissaan, mutta äänikirja on kuunneltava kokonaisena.

Pilviharso said...

Myös minä olen (TalonMiehen) kanssa kuunnellut Täälläpohjantähdenin (kuten bruukattiin silloin sitä kutsua). Olen itse lukiessa myös tarkempi ja jos herpaantuu, niin senhän vain ottaa vähän uusiksi. Toisaalta kuuntelemiseen minulla liittykin lipumisen tunne, semminkin kun sitä kotitöiden lomassa yleensä teen.

Nan said...

H: mielenkiintoista :) Lukemista tosiaan pitää nykyään helposti itsestäänselvyytenä varsinkin, kun sen historiasta ei paljon tiedä. Tuo suosittelemasi kirja on varmasti mielenkiintoinen!

On sääli, että nykyään melkein kaikessa suuntaus on yksinäisyyteen, yhteisöllisyyden hävittämiseen: lukemisesta, tarinoistakin on viety sosiaalinen ulottuvuus. Ei nykyään voisi kuvitellakaan (aikuisten kesken) sellaista, että joku lukisi tarinaa! Mahtaako sekin olla turhan hidasta tehoyhteiskunnassamme?! Vaikka niinhän se taitaa olla, että ei ihmiset kaipaa tuollaista sosiaalisuutta.

Olen huomannut tosiaan sen, että äänikirja vaatii keskittymistä ja rauhallisen mielen ja ympäristön. Se taas vaatii totuttelua tällaiselta, joka on tottunut lähinnä kiirehtimiseen ja kireisiin aikatauluihin.

Pilviharso: olen yrittänyt itsekin opetella kuuntelemista samalla, kun teen jotain (tylsiä) askareita, mutta se vaatii vielä harjoittelua. Keskittymiskykyni ei ole niin hyvä. Pitäisi kai vain hyväksyä se, että välillä täytyy kelata taaksepäin ja kuunnella uusiksi, jos jotain menee ohi. Tuo Täällä pohjantähden alla vaikuttaa kuitenkin hyvin mielenkiintoiselta.