Friday, September 18, 2009

Oivallettua elämän harhapoluista

Ei ole kiva oivaltaa. Ei erityisesti silloin, kun koko elämä tuntuu heittävän sen myötä kärrynpyörän ja jäävän päälaelleen. Olenhan toki merkkejä tulevasta aivomyrskystä nähnyt, mutta en arvannut, miten se vetäisi maton jalkojeni alta ja ajaisi mustalle alakulon tielle. Tällä viikolla minulla on ollut varsin karmea olo, maailma näyttää synkeältä ja lohduttomalta ja mitään en ole saanut aikaiseksi. Haluaisin vain nukkua murheeni pois.

Opiskelujeni suurin anti tähän mennessä on ollut oivallus, että olen väärällä alalla. Opintojeni kaikkein "tärkeimmät" (eli alaan liittyvimmät) opinnot ovat sellaisia, joista en ole vähäänkään kiinnostunut ja joihin en halua haaskata aikaani, koska en sellaisiin asioihin liittyviä töitä totisesti halua tehdä. Eivätkä sellaiset asiat todellakaan kuulu edes vahvuuksiini, vaan päinvastoin. Siispä olen opiskellut kaikkea mahdollista muuta, kun pitäähän vapaavalintaisetkin joskus suorittaa. Olen siis noudattanut "aloita jälkiruoasta, elämä on epävarma" -periaatetta, mutta ongelmani on se, että en halua syödä pääruokaa lainkaan. Se maistuu pahalta.

Olen sinnikkäästi yrittänyt löytää omaa tietäni valitsemallani alalla, mutta mitään valoa ei näy tunnelin päässä. Pian toivon, että siellä näkyisi edes juna, jotta edes jotain tapahtuisi. Mutta ei, elän töissä jonkun toisen elämää yhteiskunnan mieliksi ja kuihdun sisältä. On aivan käsittämätön ajatus, että voisin joskus tehdä töitä innostuneesti tuntien olevani hyvä ja tehokas. Nyt olen vain nurkkaan ajettu nolla, joka pakkosuorittaa.

Olen nähnyt myös merkkejä tulevasta asuinpaikkani suhteen. Olen kauhuissani ajatuksesta, kuinka pitkään olen jo asunut nykyisellä paikkakunnalla, jolle en ole sisimmässäni koskaan kotiutunut. Hyviäkin vuosia on ollut, sellaisia, joista olen kiitollinen, että olen ollut täällä, mutta aikansa kutakin. Nyt haluaisin vain kotiin, vaikka en tiedä, missä se voisi olla. Ei se kuitenkaan täällä ole.

Olen kadottanut itseni. Hukuttaudun massaan, johon en koe kuuluvani ja ahdistun yksinäisyyteni vuoksi. En pidä näkymästä kotini ikkunasta, se on rumaa, betonia. Silti maksan siitä käsittämätöntä hintaa, joka ei sekään silti ole alue huomioon ottaen mitenkään muka korkea. En pidä siitä, että täällä asumiseni vuoksi joudun myymään sieluni ja arvoni ja toimimaan siten kuin muut (yhteiskunta) haluaa minun toimivan ja elävän. (Entä minä, minun elämäni?) Olenhan nyt tehokas osa yhteiskuntaa, veronmaksaja, ahtaalle ajettu ja koppiinsa työnnetty, tiiviisti sullottu työmuurahainen, jota kukaan ei oikeastaan näe ja joka ei jaksa kuin hiljaa uikahtaa valituksen silloin tällöin.

Täällä vilisee ihmisiä, joita en edes kaipaa ympärilleni, en niin montaa. Metsä on aika lähellä, mutta se on kaupunkimetsä, ei oikea. En voi harrastaa rakkaita harrastuksiani, kun kaikkialle on niin pitkä matka. Rakkaat paikat ovat liian kaukana ja mielessäni niihin matkustaminen tuntuu tuskaiselta. Pitäisi päästä oikeasti matkaan. Täällä on niin kaukana melkein kaikesta tärkeästä.

Ihmisistä tuntuu huokuvan kopea kaupunkilaisuus. En saa täällä otetta keneenkään, kun kaikilla on niin kiire bisnesuskontoa toteuttaessaan. Kaupunkilaisarvot työntävät minut kauas kaikista, vaikka olen yrittänytkin olla sellainen kuin pitäisi. En vain omaa riittävän teräviä kyynärpäitä ja röyhkeyttä, jotta pääsisin mukaan. En jaksa myöskään kilpailla vellovassa massassa, jotta olisin jotain, tulisin esille, pääsisin toteuttamaan omia arvojani jonkin tärkeän asian hyväksi. En vain jaksa enää näytellä kaupunkilaisihmistä, kun se kieltää itseni, elämäni ja omat aidot ja tärkeät arvoni, jotka minulla ovat olleet pienestä pitäen. Unohdin ne vain hetkeksi, kriittiseksi hetkeksi, ja nyt olen eksynyt ja (melkein) yksin betonin keskellä.

Ympärilläni pitäisi puiden humista, olla rauha. Työni pitäisi innostaa minua, nostaa itsetuntoa, ei päinvastoin. Minun pitäisi osallistua toimintaan, joka toisi sosiaalisuutta elämääni.

Kauas on pitkä matka. Aarrekarttani valmistui, mutta se näyttää lohduttomalta: on niin paljon tehtävää, jos aion löytää elämäni ja se matka voi vaatia vaikeita valintoja. En ymmärrä, mistä saan revittyä voimia varsinkaan, kun mikä tahansa valinta vaatii kohtuuttomia luopumisia. Jos jään tänne suorittamaan arkea, jota jokaisen pitäisi "ilolla" suorittaa, luovun niin paljosta, että pelkään surun ja tuskan tappavan minut, kuihduttavan hitaasti ja varmaksi mitättömäksi kuoreksi. Jos taas olen rohkeampi ja lähden tuntemattomaan, minun pitäisi luopua taas eräistä erittäin tärkeistä asioista. Elämä on epäreilu.

10 comments:

Huopalintu said...

On tämä elämä...

Tuttuja taas sun tuskailut. Jos valottaisin omiani: takana 2 ammattia, taas edessä ammatinvaihdos, mutta ei varaa opiskella, eikä varmaa tietoa mitä opiskelisin. Pelko väärästä valinnasta väijyy taustalla, onhan 2 väärää jo valittu.

Asun 2 parkkipaikan välissä, joten maisema on aika tyly: asfalttia ja autoja. Paikkakunta ihan ok sikäli, että luontoon on suht lyhyt matka, mutta muuten en ole juurtunut tänne, juuri ketään en täältä tunne. Eikä täällä ole töitä ja suurempiin kaupunkeihin matkaa sen verran liikaa, että ei sovi työmatkaksi mulle.

Helppoa elämä ei ole...toivon sulle edes sen pienen pienen kynttilän liekin sinne tunnelin perukoille valoa näyttämään!

...Parempaa loppuviikkoa :)

Hehkuvainen said...

Voih :(.

Aallonpohja on kurja. Mutta sieltä voi saada vauhtia aallonharjalle.

Voimia!

Heikki said...

Rankalta kuulostaa. Voimia! Lohduttaisiko se, että kuoppainen on ollut minunkin työtieni. Ensin myyntihommia (b-to-b), sitten koulutusta/projekteja, talouspäällikkönä,laman kautta opettajaksi, nyt työn ohessa opiskelua kuvataiteilijaksi. Tuntuu, että tuo viimeinen olisi pitänyt olla jo alussa, mutta mistäpä sen tietää, miten olisi käynyt. Tuskin taiteesta tulee leipäpuuni, mutta hyvä näinkin.

ipo said...

Joopa. Jos tosielämässä erehtyy valittamaan sitä, että elämä menee ihan vikasuuntaan, hukkaan, "viisaammat" vain tokaisevat, että: "Älä valita! Tee asialle jotain!"

Mutta kun... ei se ole niin helppoa! Ei esimerkiksi voi noin vain lopettaa työn tekoa ja kun ei voi, ei kerta kaikkiaan ole aikaa eikä energiaa muuttaa mitään muutakaan osaa elämästään.

Toivottavasti sä kuitenkin onnistut mullistamaan asiat jollain aikataululla! Voimia ja oikein paljon onnea matkan varrelle!

(Mä teen vaan koko ajan lisää kaikkea, koska epätoivoisesti yritän elää tavallaan kahta, kolmea elämää rinnakkain. Sitä yhtä johon yhteiskunta mut pakottaa, toista josta saan vähän extra rahaa (Huom! Ei mitään niin hämärää kuin miltä tämä voi vaikuttaa) tehdäkseni joskus jotain muutakin kuin pakollisia velvollisuuksia ja kolmatta elämää jossa varsinaisesti teen niitä asioita joita haluan. Yleensä kolmatta elämää eläessäni olen puolikuollut väsymyksestä... Hyville asioille ei ole koskaan aikaa. Eikä tätä voi jaksaa enää kovin montaa vuotta.)

sisko said...

Osaat hienosti kuvata sen tuskan jota itsekin olen kokenut jo pidemmän aikaa: Kun ei tiedä mihin kuuluu tai vaikka tietäisi, ei vain saa aikaiseksi.

Itse sain otettua ensi askeleeni elämäni muuttamisessa. Muutin toiselle paikkakunnalle kun kotikaupunkini alkoi ahdistaa vietettyäni siellä koko tähän astisen elämäni. Muutin isompaan kaupunkiin. Itsestäni siis löydän sen urbaanin kaupunkilaisen. Mutta on minussa toinenkin puoli; Se joka kaipaa tyrskyävän meren rannalla ilman mukavuuksia ja nykypäivän materialismia. En ole kuitenkaan katunut muuttoani hetkeäkään. Uusi ympäristö tekee hyvää. Olen vihdoin havahtunut siihen, että elämäänsä voi todella muuttaa. ..Mutta vielä kun saisi muutoksen jatkumaan...huah.

sisko said...

Selaillin läpi muitakin kirjoituksiasi ja ne saivat aikaan aikamoisen tunnemyrskyn. Mietin mistä se johtui ja tajusin, että tieto siitä, että "minunkaltaisiani" on muitakin oli kovin lohduttava. En siis tavallaan olekaan yksin. :)

Nan said...

Kiitos lohdullisista kommenteistanne :)


Trina: kiperältä sinunkin tilanteesi kuulostaa. 2 väärää ammatinvalintaa... se on paljon se. Ei ihme, että seuraavan askeleen ottaminen ei ole helppoa. Ymmärrän hyvin senkin, että opiskeluun ei ole varaa, kun velan ottamiseen liittyy aina riski (opintotuellahan ei elä). Tuo paikkakunnalle juurtumattomuuskin on kurjaa. En tiedä, miten sitä voisi auttaa... minäkin olen iäisyyden asunut tällä paikkakunnalla, mutta sosiaalinen verkosto on jäänyt hataraksi. En vain koe olevani paikkakuntalainen. Kiitos kannustuksestasi! Toivottavasti sinäkin löydät oman polkusi ajan kanssa.


Hehkuvainen: olet oikeassa. Kiitos :)


Heikki: Kiitos! Onpas sinullakin tosiaan ollut monenlaisia vaiheita työelämässäsi. Kai niitä harhapolkujakin pitää välillä kiertää, jotta löytää sen oikean polun. Lohdullista kuitenkin kuulla, että olet nyt löytänyt oman alasi, vaikka se harrastukseksi jäisikin. Minulla on nyt tällainen vaihe, mutta onhan minulla aikaa vielä vaihtaa ja etsiä... yllättävän monen näyttää olevan vaikea löytää paikkansa.


Ipo: Kiitos, yritetään :) On tosiaan älyttömän vaikea lähteä murtamaan nykyistä elämäänsä ja rakentamaan uutta. Pitäisi olla valittamatta ja toimia, mutta ei se ole niin helppoa. Jos ei olisi mitään menetettävää, olisi paaaaaljon helpompaa. Nyt jos tekee väärän liikkeen, niin voi ollakin työelämästä syrjäytetty lopun ikänsä, pahimmillaan. On tämä nykymaailma sen verran kovaa. Olet oikeassa myös tuossa, että työ vie tosi paljon voimia juuri tuolta uuden miettimiseltä ja rakentamiselta :( Elämäsi kuulostaa kyllä rankalta ja eihän tuota tosiaan voi iäisyyttä jaksaa :( Voimia sinulle tuohon kaikkeen rehkimiseen!


Sisko: Niin, on niin vaikea saada aikaiseksi :( Hienoa, että olet saanut muutokset alulle! Uskon siihen, että kun jotain saisi muutettua, niin kyllä sitten voisi saada potkua muihinkin muutoksiin. Ympäristön vaihdos tekee varmasti myös hyvää ja herättelee. Minusta tuntuu, että nykypaikkakunnallani (sen lisäksi, että en kuulu sinne) on kertynyt liiaksi kaikkea negatiivista menneisyyden taakkaa, jota en jaksaisi enää raahata mukanani. Siksikin haluisin puhdistaa pöydän, aloittaa "alusta" ja sysätä muitakin muutoksia samalla eteenpäin. Jumiutuminen ei-toivottuun on pahasta ja olen juuri nyt tosi jumissa. Kiva kuulla, että en ole ihan yksin ajatusteni kanssa, vaikka en toivokaan tällaista samankaltaista tilannetta kenellekään... Kaikkea hyvää sinulle!

korianteri said...

Tsemppiä! Hyvä kuitenkin, että tunnistat tuon nyt etkä joskus 50 vuoden kuluttua.

olisiko mahdollista muuttaa elämää vähän kerrallaan niin, ettei joutuisi luopumaan niin paljosta kerrallaan? Tai sitten miettiä voisiko luopumisen kestää sen voimalla, että joskus myöhemmin voi saada 'luovutetut asiat' takaisin? (jos voi).

AAMU said...

Tutulta tuntuu, nuo on sivullisuutta koskevia pohdintoja ja fiiliksiä. Onneksi, että pidä itseäsi 'syyllisenä' tai 'poikkeavana', vaan näet maailman vääristymät ja epäkohdat.

Nan said...

Aamu: kiitos kommentistasi. Se herätti hyvin huomaamaan sen, että oma näkökulmani asiaan voisi olla toisenkinlainen. Tosin tasapainoilen kyllä tosi paljon sen kanssa, että olenko poikkeava vai en. Periaattessa en kai ole, mutta jotkin asiat tuntuvat minulle vain niin vaikeilta, että olisi helppoa tuomita itsensä poikkeavaksi... Ei tämä maailma kuitenkaan ole mikään helppo pala purtavaksi.